Lapsi
on tehty sadasta.
Lapsella on
sata kieltä
sata kättä
sata ajatusta
sata tapaa pohtia
leikkiä ja puhua
sata aina sata
tapaa kuunnella
ihastella rakastaa
sata iloa
laulaa ja ymmärtää
sata maailmaa
valloittaa
sata maailmaa
tutkia
sata maailmaa
uneksia.
Lapsella on
sata kieltä
(ja taas sata sata sata)
mutta häneltä ryöstetään niistä yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Koulu ja kulttuuri
erottavat lapsen pään muusta kehosta.
Lapselle sanotaan:
ajattele ilman käsiä
toimi ilman päätä
kuuntele, äläkä puhu
ymmärrä ilman iloa
rakasta ja ihmettele
vain pääsiäisenä ja jouluna.
Lapselle kerrotaan:
löydä jo valmis maailma
ja sadasta
häneltä ryöstetään yhdeksänkymmentäyhdeksän.
Lapselle kerrotaan:
työ ja leikki
todellisuus ja mielikuvitus
tiede ja kuvittelu
taivas ja maa
järki ja tunne
ovat asioita
jotka eivät kuulu yhteen.
Niin lapselle kerrotaan
ettei sataa ole.
Mutta lapsi sanoo:
En usko. Sata on.
torstai 21. lokakuuta 2010
Lapsella on sata kieltä
maanantai 18. lokakuuta 2010
Ajatuksia tänään
Thich Nhat Hahn kirjoittaa kirjassaan Rauha on jokainen askel mm. isosta minästä ja pienestä minästä.
Kirjoitan omia ajatuksiani ja oivalluksiani kirjan pohjalta.
Pieni minä on meillä monilla usein pääosassa. Minun kehoni, omaisuuteni, etuni, jne. Mutta entä suuri minä? Jos minun sydämeni ei lyö enää, minun kehostani lakkaa elämä. Jos keuhkoni lakkaavat toimimasta, enkä pysty hengittämään, sama juttu. Tämä on itsestäänselvää. Itsestäänselvää on myös seuraava : Jos aurinko lakkaa paistamasta, elämä maapallolla loppuu. Jos metsät häviävät, ilmaan ei tule tarpeeksi happea hengittää. Thich Nhat Hahn vertaa aurinkoa sydämeemme ja metsiä keuhkoihimme. Tarvitsen ympärilläniolevaa ilmaa elääkseni. Jos vahingoitan tuota ilmaa, vahingoitan itseäni.
Toiset ihmiset
Ihmiset usein ärsyyntyvät toisten ihmisten sanoista ja teoista. Toisia on helppo tuomita, haukkua tai jopa vihata. Entä ilmiöt kuten sade, maanjäristys tai tulva? Varsinkin pikkulapset saattavat kiukutella vesisateelle tai vaikka polkupyörälle. Miksi toisen ihmisen käyttäytyminen on eri asia kuin esimerkiksi epäonnistunut salaatinistutus? Harva puutarhuri suuttuu salaatilleen, jos se ei kasva oikein. Jos olosuhteet ovat sellaisia kuin ovat, asiat tapahtuvat niiden mukaan. Ymmärrys on avain rakkaudelle ja rakentavalla toiminnalle. Jos ihminen katsoo jotain asiaa todella syvästi, hän ymmärtää eikä voi vihata.
Keskinäisoleminen
Aika hieno tiedostaa ja pohtia, kuinka kaikki asiat täällä keskinäisovat. Mitään ei ole ilman toista. Vaikkapa vaatteet päälläsi. Kuka ne on tehnyt? Mitä materiaalia ne ovat, ja mitä kaikkea on tarvittu jotta vaatteen materiaalit ovat voineet ilmentyä? Ketä kaikkia voit kiittää niistä? Kun katsotaan tarpeeksi syvästi, koko maailmankaikkeus on osallistunut niiden tekemiseen. Maailmankaikkeus on järjestäytynyt tällä hetkellä juuri siten, että sinulla on juuri nämä vaatteet päälläsi. Jos yksikin välivaihe ketjusta otettaisiin pois, ei noita vaatteita olisi.
Jäteastia on iljettävä, kukat ovat kauniita; on yleinen ajatus että siinä on kaksi ihan eri asiaa. Muutamassa hetkessä osat ovat vaihtuneet, kukista tulee jätettä ja jätteestä kukkia. Ne keskinäisovat. Meistäkin tulee joku päivä jätettä, tai itse asiassa jatkuvasti ja joka päivä. Jäte on siis osa meitä.
Hengittäminen
Thich Nhat Hahn korostaa tietoista hengitystä, hän pitää sitä kaiken harjoituksen pohjana. Itsellenikin tämä on kaikkein tärkein harjoitus. Tämä harjoitus on hyvin yksinkertainen. Aina kun muistat, palauta tietoisuus hengitykseen ja sen tuomaan tunteeseen kehossa. Ihan koska tahansa. Tietoinen ja syvä hengitys on nautinnollista, puhdistavaa ja se tuo sinut tähän hetkeen. Palaat itseesi ajatustesi labyrintista. Jos ajatuksia on hankala pysäyttää, voi sisäämhengityksellä yksinkertaisesti ajatella sanaa 'sisään' ja uloshegityksellä sanaa 'ulos'. On mukava olla läsnä omassa kehossa ja tuntea joka ikinen solu, ja hengityksen parantava vaikutus.
"Hengitä, olet elossa!"
Viha, pelko ja muut epämiellyttävät tunteet
Näitähän meillä riittää. Tästäkin Thich Nhat Hahn kirjoittaa todella oivaltavasti ja kauniisti.
Hän vertaa meitä ja epämiellyttäviä tunteita äitiin ja pieneen vauvaan, joka on rauhaton. Omille tunteille ei voi sanoa, että ei teitä ole, te ette ole tärkeitä, te ette ole osa minua. Niitä ei voi myöskään yllyttää ja lietsoa, tai taistella vastaan. Tärkein on tunnustaa ja hyväksyä omat tunteensa ja tietoisen hengityksen avulla tarkkailla niitä ja rauhoitella ne, ei missään nimessä tukahduttaa tai kieltää. Aivan kuten äiti(tai isä!) rauhoittelee itkevää lasta; äidistä ja lapsesta tulee yhtä, he ovat symbioosissa. Samoin vihaisena ollessani olen vihani ja ymmärrän sen. Kun ymmärrän sen, voin hyväksyä sen ja antaa tunteen olla, mutta minun ei tarvitse toimia vihani mukaan. Viha on minussa ikään kuin jätettä, josta muuntuu jonkun ajan päästä jotain muuta. Tällainen harjoittelu saattaa aluksi tuntua vaikealta, mutta on erittäin tervehdyttävää. Olen itse kärsinyt lapsuus ja nuoruusikäni erilaisista peloista, ja ne kaikki ovat lähteneet, tai oikeammin muuntuneet joksikin muuksi näitten harjoitusten ansiosta. Tällä hetkellä olen todella kiitollinen peloilleni, sillä ne auttoivat minua todella paljon kasvamaan. Epämiellyttäviä tunteita on toki edelleen minussa, ja ne aina välillä tulevat esiin.. :)
Eräässä toisessa kirjassa (Martha Beck, Suunnista tähtien valossa) oli muuten tätä tukeva juttu : Munkeilla, jotka ovat vuosien ajan tarkkailleet pelkojaan myötätunnon näkökulmasta, on tutkimuksissa havaittu olevan aivoissa tavallista vahvempaa hermokudosta onnellisuuden kokemiseen liittyvillä alueilla. Eli myötätunto(myös itseä kohtaan) kannattaa!
Tunnisteet:
harjoitus,
meditaatio,
minuus,
thich nhat hahn
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Ensimmäinen Mysore-harjoitus!
Mikä Mysore?
Mysore- harjoitus on astangajoogassa tyypillinen harjoitusmuoto, joka poikkeaa tavallisesta ohjatusta tunnista sillä lailla, että jokainen tekee harjoitusta itsenäisesti ja ohjaaja käyskentelee joogaajien seassa ja ohjailee heitä, eli toisin sanoen käy korjailemassa virheasentoja, auttaa tarvittaessa asanassa, näyttää mallia tai muuten neuvoo. Mysore on saanut nimensä Etelä-Intian kaupungista Mysoresta, jossa astangajoogan perustaja Shri K. Pattabhi Jois opetti joogaa tällä tavalla.
Olen harrastanut joogaa nyt kolme vuotta, enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Astangaa aloitin harjoittelemaan puolitoista vuotta sitten. Olen tehnyt astangaharjoitusta kerran viikossa, eli en ole harjoitellut kovin intensiivisesti juuri joogaa ; tällä hetkellä tuntuu kivalta harjoitella erilaisia liikuntamuotoja kuten tanssia, jumppaa, lihaskuntoa, kävelyä, venyttelyä jne.
Mysore- tunti jännitti aluksi juuri sen takia, koska ajattelin että miten hitossa muistan kaikki asanat ulkoa(astangassa liikutaan hengityksen tahdissa virtaavasti asanasta toiseen) ja olo oli hieman epävarma. Mutta, yllättäen muistinkin melkein kaikki käymämme asanat ulkoa, ainoastaan joitain uusimpia käymiämme asanoita piti vähän kysellä naapurilta ja ohjaajalta. Ohjaaja sanoikin, että vaikka mieli ei muistaisi niin keho kyllä muistaa!
On mukavaa, että ohjaaja konkreettisesti ohjaa koskettamalla oikeaan asentoon, se opettaa paljon enemmän kuin pelkästään edestä näyttäminen tai sanalliset ohjeet. Lisäksi ohjaajani on todella hyvä hommassaan, hän on siis tamperelainen Maarit Saarinen, voin suositella lämpimästi, hän onhaa mm. työväenopiston kursseilla. Hän on todella positiivinen, kannustava ja hauska opettaja, ja jakaa mukavia filosofisia oppeja lähes joka tunnilla! Tunneilla painotetaan vahvasti myös oman kehon kuuntelua ja kunnioittamista, oikeita linjauksia, iloa harjoituksessa ja kevyesti tekemistä(vaikka harjoitus saattaa olla haastavakin).
Huomasin välillä harjoitusta tehdessäni, että kun harjoitusta tehtiin itsenäisesti, asanaan keskittyminen herpaantui välillä siten, että tuli pähkäiltyä päässä tietyssä asennossa aina että mikäs se seuraava olikaan. Kun joku ulkopuolinen ohjaa, tätä ongelmaa ei ole koska ei tarvitse muistaa itse, kuuntelee vaan ohjetta. Tässäkin varmaan kestää jonkin aikaa, että liikkeistä tulee automaatio. Ihanteellista olisi, jos joogatessa pääsisi tilaan, jossa on täysin keskittynyt tuntemaan harjoituksen tuoma tunne kehossa ja ajatuksia ei olisi.
Mutta aika hauskaa että nyt on tuo Mysore-kynnyskin tullut ylitettyä eikä sitä tarvitse enää jännittää! Haluan ehdottomasti harjoitella tällä tavalla jatkossakin.
Mysore- harjoitus on astangajoogassa tyypillinen harjoitusmuoto, joka poikkeaa tavallisesta ohjatusta tunnista sillä lailla, että jokainen tekee harjoitusta itsenäisesti ja ohjaaja käyskentelee joogaajien seassa ja ohjailee heitä, eli toisin sanoen käy korjailemassa virheasentoja, auttaa tarvittaessa asanassa, näyttää mallia tai muuten neuvoo. Mysore on saanut nimensä Etelä-Intian kaupungista Mysoresta, jossa astangajoogan perustaja Shri K. Pattabhi Jois opetti joogaa tällä tavalla.
Olen harrastanut joogaa nyt kolme vuotta, enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Astangaa aloitin harjoittelemaan puolitoista vuotta sitten. Olen tehnyt astangaharjoitusta kerran viikossa, eli en ole harjoitellut kovin intensiivisesti juuri joogaa ; tällä hetkellä tuntuu kivalta harjoitella erilaisia liikuntamuotoja kuten tanssia, jumppaa, lihaskuntoa, kävelyä, venyttelyä jne.
Mysore- tunti jännitti aluksi juuri sen takia, koska ajattelin että miten hitossa muistan kaikki asanat ulkoa(astangassa liikutaan hengityksen tahdissa virtaavasti asanasta toiseen) ja olo oli hieman epävarma. Mutta, yllättäen muistinkin melkein kaikki käymämme asanat ulkoa, ainoastaan joitain uusimpia käymiämme asanoita piti vähän kysellä naapurilta ja ohjaajalta. Ohjaaja sanoikin, että vaikka mieli ei muistaisi niin keho kyllä muistaa!
On mukavaa, että ohjaaja konkreettisesti ohjaa koskettamalla oikeaan asentoon, se opettaa paljon enemmän kuin pelkästään edestä näyttäminen tai sanalliset ohjeet. Lisäksi ohjaajani on todella hyvä hommassaan, hän on siis tamperelainen Maarit Saarinen, voin suositella lämpimästi, hän onhaa mm. työväenopiston kursseilla. Hän on todella positiivinen, kannustava ja hauska opettaja, ja jakaa mukavia filosofisia oppeja lähes joka tunnilla! Tunneilla painotetaan vahvasti myös oman kehon kuuntelua ja kunnioittamista, oikeita linjauksia, iloa harjoituksessa ja kevyesti tekemistä(vaikka harjoitus saattaa olla haastavakin).
Huomasin välillä harjoitusta tehdessäni, että kun harjoitusta tehtiin itsenäisesti, asanaan keskittyminen herpaantui välillä siten, että tuli pähkäiltyä päässä tietyssä asennossa aina että mikäs se seuraava olikaan. Kun joku ulkopuolinen ohjaa, tätä ongelmaa ei ole koska ei tarvitse muistaa itse, kuuntelee vaan ohjetta. Tässäkin varmaan kestää jonkin aikaa, että liikkeistä tulee automaatio. Ihanteellista olisi, jos joogatessa pääsisi tilaan, jossa on täysin keskittynyt tuntemaan harjoituksen tuoma tunne kehossa ja ajatuksia ei olisi.
Mutta aika hauskaa että nyt on tuo Mysore-kynnyskin tullut ylitettyä eikä sitä tarvitse enää jännittää! Haluan ehdottomasti harjoitella tällä tavalla jatkossakin.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Smile is the prettiest thing you can wear
Niin. Mielestäni ihminen on kauneimmillaan nauraessaan ja hymyillessään. Olen monesti pohtinut naurua. Kuinka hieno asia se on. Aina, kun ihminen nauraa, hän on valaistunut, tietoinen ja täysin läsnä. Vaikka nauru kestäisi vain sekunnin.
On tutkittu, että jo pelkkä hymyily ilman varsinaista ilon tunnetta rentouttaa hermojärjestelmäämme. Ja jopa nauravien kasvojen ajattelu saa omat kasvolihakset tiedostamatta liikkumaan hymyn suuntaan. Jos ottaa tavaksi hymyillä yksinollessaankin, alkaa mieli automaattisesti olla iloisempi. Kahden minuutin kunnon nauru vastaa 45 minuutin rentoutusta.
Eräs jooganopettajani sanoi kerran, että muista pitää harjoituksen aikana hymy kasvoillasi, muuten harjoituksesta tulee väkisin vääntämistä ja siitä puuttuu tekemisen ilo. Tämä pätee mielestäni muuhunkin tekemiseen. Harva meistä tosin tekee kaikkia askareitaan virne naamalla, mutta kuitenkin, on hyvä säilyttää tekemisen ilo arkipäivän askareissa. (Itsellä välillä kulmat kurtussa esim. imuroidessa!) ;)
6- vuotias lapsi nauraa keskimäärin 300 kertaa päivässä. Aikuinen nauraa huomattavasti vähemmän. Miksi?! Olen ollut päiväkodeissa töissä, ja siellä huomaa että lapset ovat pieniä nauravia buddhia. Lapsilla on hölmöjä vitsejä ja naurua revitään ihan joka asiasta, lapset osaavat myös oikeaoppisen tekonaurun(ja itkun) mahtavan taidon. Kun joku ei niin paljon naurata, kyllä aina tekonaurua riittää ja tämä saattaa tuntua aikuisista jopa ärsyttävältä. Minusta tässä asiassa voisi ottaa lapsista mallia. Mikä on yleensä aikuisen ja lapsen tekonaurun ero? Aikuinen nauraa tekonaurua väkinäisissä tilanteissa esimerkiksi ollakseen kohtelias, lapsi nauraa tekonaurua koska se on hauskaa.
Nykyään on kai käsitys että ihmisen nauru olisi ainoaa lajiaan, jotkut kädelliset osaavat nauraa, mutta se on luemma ihan eri luokkaa kuin ihmisen nauru. En usko! Minulla on koira, joka osaa nauraa. Sillä on tietty virne aina leikkiessä ja lisäksi se läähättää tiheään tahtiin, ja se kanssa tunnistaa kun nauran sille. Toinenkin koirani osaa vähän nauraa mutta se ei ole yhtä selvää. Juujuu! Mitataampa vaikka aivosähkökäyrillä niitten aivojen toimintoja, ihan varmasti samat alueet aktivoituu kuin ihmisillä nauraessa.......... ;)
Naurettavaa päivänjatkoa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)