Anna olla

Miksi toinen tunnetila on parempi kuin toinen? Miksi pitäisi tavoitella jotain?

Mitä minä tavoittelen toisista ihmisistä? Haluanko heiltä jotain?

Työ. Onko kehittävämpää olla työssä, jossa rakastaa tekemäänsä työtä, vai työssä joka on raskasta, vaativaa ja kenties jopa pitkästyttävää?

Ei ole yhtä tietä. Ei ole oikeaa vastausta.

Elämäntehtäväni on edelleenkin olla tässä ja nyt läsnä, mutta tarkemmin ajateltuna olen sitä koko ajan, oli mieleni missä hyvänsä. .

Vaikeaa on olla läsnä kun on stressaavassa tilanteessa, kun on hankalien ihmisten seurassa tai kun oma mieli on hankala. Ja jos tuntuu vaikealta, voi oppia sillä jos tuntuisi helpolta, osaisi asian jo. Voi treenata. Voi kehittyä. Voi olla kiitollinen. Miksi siis välttää hankalia tilanteita tai ihmisiä?
Jos joku uusi opettelemani asia tuntuu vaikealta, voin todeta että onpa vaikeaa.. mutta koska harjoittelen, kehityn. Muutaman kerran jälkeen se tuntuu jo helpommalta. Tai sadan kerran.

Mutta .. tärkeä on myös tiedostaa se, kuinka mieli tarinoi ihmisistä ja tilanteista.. kuinka tämä tilanne tai ihminen on hyödyllinen itselleni, tarvitsen hänen kaltaisiaan enemmän ympärilleni, häntä minun pitäisi vältellä, häntä en jaksa kuunnella, hän saa minut huonolle tuulelle, hän saa minut aina nauramaan, hän on innostava ja hauska, hänestä välittyy "negatiivista energiaa" ;) . Voisiko ihmistä tai tilannetta kohdata ilman tällaista jorinaa? Hyväksyä ihmiset ja antaa jokaiselle tilaa olla?

En tiedä onko tällä tekstillä mitään punaista lankaa, tää on nyt ihan ajatusten virtaa. Jotain sellaista kai pyörii mielessäni että elämä on yhtä isoa retriittiä. Jos haluaa päästä helpolla, se on kai hyvä pyrkiä pelkästään nautinnollisiin tilanteisiin(kuten joku joogaleiri?ulkomaanmatka?maaseudun rauha?), hakeutua innostavien ihmisten seuraan ja tehdä vaan kaikkea kivaa. Haastavampaa on opetella irrottautumaan riippuvuudesta tapahtumiin, tilanteisiin ja ihmisiin ja löytämään oleminen ja rauha kaikesta. Silloin voi ristiriitaista kyllä täydemmin myös iloita ja nauttia asioista kun ei odota maailmalta mitään. Antautuminen...

Ei mitään tekemistä

Olen mietiskellyt viime aikoina, että nykyisin ihmisen elämään ei oikein meinaa mahtua tarpeeksi tyhjyyttä. Sitä taidokkaasti täyttää kaikki tyhjät kohdat jollain.. internet;facebook;telkkari;puhelin;kodin askareet tai joku muu. Ja jos ei ole mahdollisuutta tehdä mitään, saattaa tuntea itsensä jopa hyödyttömäksi.

Lapsena muistan välillä kun ei ollut mitään tekemistä. Silloin vaan norkoili jossain, katseli ikkunasta ulos ja vain oli. Sitten taas keksi jonkun idean ja alkoi leikkimään jotain. Onko nykyään sellainen ajatus, että lapsillekin olisi pakko olla koko ajan virikkeitä? Tuleeko esim. vanhemmille syyllinen olo, jos lapsella ei ole joka päivä jotain harrastusta, miljoonaa mahdollisuutta ja yllinkyllin tavaraa? Entisenä päiväkodintätinä voin todeta, että päiväkodissakin joskus(tai hyvin useinkin) tekeminen ja suorittaminen korvasivat aidon läsnäolon, ja laadukkaan, rauhallisen puuhailun ja maailman ihmettelyn. Jos lapsi tulee sanomaan "ei ole tekemistä", tykkään vastata siihen että ei se mitään, ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Inspiraatio tulee juuri tyhjyydestä. Kun ei pakonomaisesti täytä mieltänsä ulkopuolisilla ärsykkeillä ja hukuttaudu tyhjiin virikkeisiin, avautuu tilaa uudelle, luovalle energialle.

Tekemisessä ei ole mitään vikaa. Mutta pakonomaisessa tekemisessä on jotain, mikä tukahduttaa louovuutta, iloa ja inspiraatiota. Kun muistaa pysähtyä, hengittää, tiedostaa, ja vaikka laittaa tietokoneen/telkkarin kiinni ja vain hyväksyä tämä hetki ja nauttia tyhjistä kohdista elämässään, tulee tekemisestäkin paljon antoisampaa.

Kohdataan tyhjyys yhä uudestaan, tyhjyys on aina läsnä, tyhjyyden voi kohdata täysin tietoisena ja joka hetki on tuore ;; vastustusta saattaa tulla, ajatuksia ja tylsistymistä saattaa tulla, otetaan vastaan kaikki ja opetellaan nauttimaan tyhjyydestä ja huomaamaan siihen sisältyvä valtava voima!