Miksi toinen tunnetila on parempi kuin toinen? Miksi pitäisi tavoitella jotain?
Mitä minä tavoittelen toisista ihmisistä? Haluanko heiltä jotain?
Työ. Onko kehittävämpää olla työssä, jossa rakastaa tekemäänsä työtä, vai työssä joka on raskasta, vaativaa ja kenties jopa pitkästyttävää?
Ei ole yhtä tietä. Ei ole oikeaa vastausta.
Elämäntehtäväni on edelleenkin olla tässä ja nyt läsnä, mutta tarkemmin ajateltuna olen sitä koko ajan, oli mieleni missä hyvänsä. .
Vaikeaa on olla läsnä kun on stressaavassa tilanteessa, kun on hankalien ihmisten seurassa tai kun oma mieli on hankala. Ja jos tuntuu vaikealta, voi oppia sillä jos tuntuisi helpolta, osaisi asian jo. Voi treenata. Voi kehittyä. Voi olla kiitollinen. Miksi siis välttää hankalia tilanteita tai ihmisiä?
Jos joku uusi opettelemani asia tuntuu vaikealta, voin todeta että onpa vaikeaa.. mutta koska harjoittelen, kehityn. Muutaman kerran jälkeen se tuntuu jo helpommalta. Tai sadan kerran.
Mutta .. tärkeä on myös tiedostaa se, kuinka mieli tarinoi ihmisistä ja tilanteista.. kuinka tämä tilanne tai ihminen on hyödyllinen itselleni, tarvitsen hänen kaltaisiaan enemmän ympärilleni, häntä minun pitäisi vältellä, häntä en jaksa kuunnella, hän saa minut huonolle tuulelle, hän saa minut aina nauramaan, hän on innostava ja hauska, hänestä välittyy "negatiivista energiaa" ;) . Voisiko ihmistä tai tilannetta kohdata ilman tällaista jorinaa? Hyväksyä ihmiset ja antaa jokaiselle tilaa olla?
En tiedä onko tällä tekstillä mitään punaista lankaa, tää on nyt ihan ajatusten virtaa. Jotain sellaista kai pyörii mielessäni että elämä on yhtä isoa retriittiä. Jos haluaa päästä helpolla, se on kai hyvä pyrkiä pelkästään nautinnollisiin tilanteisiin(kuten joku joogaleiri?ulkomaanmatka?maaseudun rauha?), hakeutua innostavien ihmisten seuraan ja tehdä vaan kaikkea kivaa. Haastavampaa on opetella irrottautumaan riippuvuudesta tapahtumiin, tilanteisiin ja ihmisiin ja löytämään oleminen ja rauha kaikesta. Silloin voi ristiriitaista kyllä täydemmin myös iloita ja nauttia asioista kun ei odota maailmalta mitään. Antautuminen...
Ajatuksenvirta on usein juuri parasta antia. Kun kipuilemme ja etsimme tietämme/ itseämme, rakennamme usein uusia rakennelmia jotka myös omalla tavallaan rajoittavat ja määrittävät meitä. Heidin uusimmalla postauksessakin asiaa käsiteltiin juuri. Mutta vaiheitahan ne vain, seiniä jotka kaatuvat ja paljastavat uudet seinät joita emme edes näe ennenkuin kävelemme taas hieman ympäriinsä hakien rajojamme. Luopumista se ei kai niinkään ole mutta luovuttamista, irti päästämistä uskomuksista ja arvoista - antautumista kuten sanoitkin :) Mukavaa luettavaa näin aamutuimaan.
VastaaPoistaNiin juuri.. viime aikoina on meinannut mennä pää pyörälle kun on miettinyt että mitä järkeä on ylipäänsä "etsiä itseään", kun oikeastaan on jo perillä, koko ajan. Mutta kuitenkin joku sisällä haluaa kasvaa, kehittyä. Jotenkin epätodellinen olo, ihan hassua. Että huomaako sitä joskus kymmenen vuoden päästä että on palannut samaan pisteeseen kuin mistä lähtikin.. ;) En tiedä.
VastaaPoistaJep, ei me takaisin päin olla menossa tai pyöritä ympyrää. Kehitys menee spirallinomaisesti koko ajan eteenpäin vaikka välillä tuntuu että on jo perillä. Tietoisuuteen tulee syvyyttä ja laajuutta, koko ajan laajempaa ymmärrystä elämästä. Ulkopuoliset tapahtumat ja tilanteet toimivat ärsykkeenä kasvussamme. Vapautuminen tulee kun erilaiset mielen ehdollistumat yksi kerrallaan murretaan (usein aluksi uusien korvatessa vanhat) ja ylitetään...
VastaaPoistaNiin ja se joku voima, joka haluaa kasvaa on evoluution "impulssi" mennä eteenpäin, kasvaa ja katsoa, mihin meillä on mahdollista viedä itsemme ja elämä
Se on paradoksaalista. Kaikki on ihan täydellistä nyt, on jo perillä, on siellä missä pitääkin mutta silti on halu kasvaa. Vähän kuin joku taimi tai siemen. Tai että, kaikki on tässä hetkessä, joka on täydellinen mutta silti jotain uutta ilmenee nyt-hetkessä.. ihmeellistä.
VastaaPoistaHyvää pohdintaa Ansku! Ehkä vielä lisäykseksi tuohon Heidin kommenttiin, että juurikin noin se usein menee: ehdollistumia puretaan yksi kerrallaan kunnes jossain vaiheessa on helpompi irtaantua kaikista ehdollistumista "kerrallaan", olla hetkessä. Läsnäoloon ei ehdollistumia mahdu. Tosin, se ei tarkoita, ettei mielessä tapahdu sitä sun tätä. Ongelmahan ei ole ajatukset, vaan niihin ehdollistuminen siten, että niitä vastustaa tai että niihin takertuu. Tiedän, että paljon helpommin filosoitu kuin käytännössä ymmärretty :) Mutta jotenkin näin olen sitä itse kelaillut.
VastaaPoistaNiinpä. Kohdataan kaikki, ajatukset saa tulla ja mennä. :>
VastaaPoista