Ei mitään tekemistä

Olen mietiskellyt viime aikoina, että nykyisin ihmisen elämään ei oikein meinaa mahtua tarpeeksi tyhjyyttä. Sitä taidokkaasti täyttää kaikki tyhjät kohdat jollain.. internet;facebook;telkkari;puhelin;kodin askareet tai joku muu. Ja jos ei ole mahdollisuutta tehdä mitään, saattaa tuntea itsensä jopa hyödyttömäksi.

Lapsena muistan välillä kun ei ollut mitään tekemistä. Silloin vaan norkoili jossain, katseli ikkunasta ulos ja vain oli. Sitten taas keksi jonkun idean ja alkoi leikkimään jotain. Onko nykyään sellainen ajatus, että lapsillekin olisi pakko olla koko ajan virikkeitä? Tuleeko esim. vanhemmille syyllinen olo, jos lapsella ei ole joka päivä jotain harrastusta, miljoonaa mahdollisuutta ja yllinkyllin tavaraa? Entisenä päiväkodintätinä voin todeta, että päiväkodissakin joskus(tai hyvin useinkin) tekeminen ja suorittaminen korvasivat aidon läsnäolon, ja laadukkaan, rauhallisen puuhailun ja maailman ihmettelyn. Jos lapsi tulee sanomaan "ei ole tekemistä", tykkään vastata siihen että ei se mitään, ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Inspiraatio tulee juuri tyhjyydestä. Kun ei pakonomaisesti täytä mieltänsä ulkopuolisilla ärsykkeillä ja hukuttaudu tyhjiin virikkeisiin, avautuu tilaa uudelle, luovalle energialle.

Tekemisessä ei ole mitään vikaa. Mutta pakonomaisessa tekemisessä on jotain, mikä tukahduttaa louovuutta, iloa ja inspiraatiota. Kun muistaa pysähtyä, hengittää, tiedostaa, ja vaikka laittaa tietokoneen/telkkarin kiinni ja vain hyväksyä tämä hetki ja nauttia tyhjistä kohdista elämässään, tulee tekemisestäkin paljon antoisampaa.

Kohdataan tyhjyys yhä uudestaan, tyhjyys on aina läsnä, tyhjyyden voi kohdata täysin tietoisena ja joka hetki on tuore ;; vastustusta saattaa tulla, ajatuksia ja tylsistymistä saattaa tulla, otetaan vastaan kaikki ja opetellaan nauttimaan tyhjyydestä ja huomaamaan siihen sisältyvä valtava voima!